Venäjä ja venäläisyyden meemit   (Julkaistu: 29.06.2020)

Kun ihmisyhteisöjä ja kokonaisuuksia arvioidaan, meidän tulee kiinnittää huomiota neljään tekijään – yhteisö, valtio, kulttuuri ja yksittäinen yksilö.  Juutalaisuutta koskevissa arvioinneissa, sen vahvuutena sanotaan monikerroksisuuden. Kun kaksi juutalaista kohtaa, syntyy kolme mielipidettä – kaksi yksilöiden omaa mielipidettä ja kolmas molempia yhdistävä yhteinen mielipide.   

Venäläisyyden heikkoutena taas on se, kun kaksi venäläistä ovat yhdessä, silloin sallitaan vain yksi yhteinen mielipide.  Kummankaan yksilön omalla mielipiteellä ei ole merkitystä. Yhteisen mielipiteen esittää vahvempi yksilö – samalla tavoin kuin karhu tekee metsän valtiaiden välisissä mittelöissä.  Altain alkukoti oli yhdenvertainen kaikille. Fysiikkaa ja ruutia ei ollut vielä keksitty – tilaa oli kaikille. Venäläisyys on saanut ja vaikuttanut Altain vuoriston alkukodin ihmisiin.    

Venäläinen yhteisöllisyys

Kun näitä neljää elämän peruskomponenttia analysoidaan, venäläinen yhteisöllisyys syntyy fyysisestä ympäristöstä ja sen olosuhteista, jossa venäläisyyden arvot muotoutuvat eri osapuolten välisestä vuorovaikutuksesta.  Voimakas yhdenmukaisuuden paine ja huoli tilan riittävyydestä oman yhteisön tarpeisiin vähentää kuitenkin vuorovaikutuksellisuutta ja asioiden jaettavuutta muiden kanssa.  Myös ulkoiset ja sisäiset uhkakuvat olemassa olevan yhteisön koossapysymiselle ja jatkuvuudelle ovat mukana yhteisöllisessä tietoisuudessa.      

Ihmisyhteisön arvospektriä mitataan yhdellä janalla, jonka toisessa päässä on yksilö ja toisessa päässä yhteiskunta. Venäjä on yhteisö, jonka arvomaailman kahden ääripään suhteet määräytyvät venäläisen dynamiikan mukaan. Moniin muihin yhteisöihin verrattuna yhteisöllisyys korostuu yksilöä koskevien arvojen kustannuksella.  Yhteiskunnan ja yhteisön ominaispaino on tavallista suurempi venäläisessä yhteisöajattelussa ja yksilöiden tietoisuudessa. Kansainvälinen yhteistyö, joka perustuu tänä päivänä yksilöiden oikeuksille/oikeusvaltioperiaatteen toteutumiselle, on ristiriidassa venäläisyyden ja sen oman rakennedynamiikan kanssa.   

Venäjä ja venäläiset yhteisöt ovat historiassaan ovat korostaneet erityistä olemassaolonsa oikeutusta ja lähtökohtia vuosisatojen aikana omaksutulla voima- ja tilakysymyksen hallintamenettelyllä. Se on ensisijaista kaikille niille, jotka elävät ja jakavat samaa tilaa omassa yhteisökontekstissaan vailla vuorovaikutusta ja tiedonvaihtoa sekä avoimuutta.  Venäjä ja venäläisyys on myös pitänyt huolta tarvittavien toiminnallisten resurssien saatavuudesta tällaiseen toiminnan ylläpitämiseen.  Pietari Suuren Venäjän ja myös Neuvostoliiton asevoimien uudistaminen perustui tällaiseen ajatteluun ja tarvittavan osaamisen hankintaan voimapolitiikan toteuttamiseksi hallitsemassaan suvereenissa tilassa.      

Venäläisen valtion synty 800-luvulla  

  Venäjä on myös oppiva järjestelmä, joka on vuosisatojen aikana kyennyt tiedostamaan uhkansa ja mahdollisuutensa. Historiansa aikana venäläisyys (Rurikin perustama Novgorod) jo alusta pitäen on ollut monta kertaa voimankäyttöön ja voimapolitiikkaan perustuvien hyökkäysten kohteena. Myös Venäjä omassa tila-ajattelussaan on ollut itsekin toimijana käyttäen ulospäin suuntautuessaan voimapolitiikkaa.  

Venäläisyys alkoi kehittyä Rurikin perustaman Novgorodin valtion jälkeen, joka laajeni Kiovan alueelle ja muodosti tuon ajan ensimmäisen puhtaasti venäläisen keskuksen 900-luvulta lähtien 1200-luvulle asti. Moskova/Pietari-keskeisen Venäjän kehitys 1200-luvulta lähtien, jolloin Kiovan Venäjästä ja Moskovan keskuksesta tuli toistensa kilpailijoita.  Tilanne alueella ei ollut vakaa, kun vielä alkuvaiheessa oleva valtiorakenne taisteli lännestä alueelle työntyviä ristiretkeläisiä ja idästä mongolivallan kanssa liittosuhteessa olevia islaminuskoisia tataarikeskuksia vastaan. Aleksanteri Nevsky teki valinnan ja liittoutui idästä tulleiden maahantunkeutujien kanssa.     

Alueellinen laajeneminen 1500 - 1900

Tilanne uuden valtiollisen järjestelmän ydinalueella Uralista länteen olevilla alueilla vakiintui, kun Kiovan kaupunki hävitettiin maan tasalle 1240 mongolien toimesta. Moskova-keskeinen Venäjä oli alkanut kehittyä uudeksi alueelliseksi johtavaksi toimijaksi. Kiovan hävittämisestä on olemassa myös muita tulkintoja siitä, kuka teki tuon alueellisen metropolin hävityksen.  

Kiovan hävitys käynnisti Moskovan Venäjällä kehitysvaiheen, jota voidaan kutsua Venäjän siirtomaapolitiikan alkamisena.  Se erosi Länsi-Euroopan siirtomaavaiheesta, koska valloitukset tapahtuivat oman alueen laitamilla eikä meren takaisissa maissa. Tuona aikana Moskovan Venäjä teki valloitusretkiä 1500 – 1900 välisenä aikana oman alueensa pohjoispuolelle alkuperäiskansojen alueille, nykyisen Suomen alueelle, joka liitettiin Venäjään 1809. Siperia liitettiin osaksi Venäjää kolmessa vaiheessa, jolloin Venäjä hallitsi turkiskauppaa Siperian suurten jokien alueella aina Tyynen meren rannikolle saakka 1640.  Venäjä oli laajentunut myös Alaskaan ja Pohjois-Amerikan länsirannikolle nykyisen Kalifornian alueelle saakka kauppa-asemien, kunnes Venäjä möi alueen Yhdysvalloille 1867.   

Näiden lisäksi Venäjä oli useissa sodissa Turkkia vastaan Mustan meren ja Balkanin alueella. Krimin niemimaa liitettiin Venäjän keisarikuntaan 1783.  Pitkäaikainen Kaukasian sota oli vuosina 1817–1864 Venäjän keisarikunnan ja Kaukasian imaamikunnan välillä. 1800-luvun aikana Venäjä ryhtyi laajenemaan Keski-Aasiassa olevien valtioiden suuntaan ja liitti ne itseensä 1800-luvun toisella puoliskolla, viimeisenä Turkmenistanin 1881 Keski-Aasian läntisessä eteläosassa. Keski-Aasian valloittamisen motiivina oli puuvillan ja öljyn saatavuus Venäjän oman teollistumispyrkimysten turvaamiseksi mm.  Amerikan sisällissodasta 1861- 1865 johtuvien raaka-aineiden (puuvilla ja öljy) saatavuushäiriöiden hallitsemiseksi.       

Neuvostoaika 1917 – 1991 Venäjällä

Venäjä on koko historiansa ajan käynyt kahden rintaman sotaa talonpoikaiskapinoista lähtien.  Venäjän historiassa talonpoikaiskapinat olivat pääasiassa paikallisia selkkauksia.  Euroopan mittakaavassa suurin talonpoikaiskapina syntyi 1667 ja kasakat nousivat kapinaan isäntiänsä vastaan ja maaorjat liittyivät kasakoihin ja pakenivat isänniltään.  Sankariksi nousi Stenka Razin -niminen kasakkakapinallinen, joka elää edelleenkin ihmisten tietoisuudessa ja Venäjän historiassa, vaikka tsaarin armeija löivät kapinaliikkeen 1670.    

Venäläiseen historiankirjoitukseen oli tullut uusi näkökulma kuvata Nestorin Kronikassa ja Igorin sotaretkissä kuvattuja Venäjän ulkoisten uhkien hallintaa myös kuvauksilla veli veljeä vastaan maan sisäisillä taistelukentillä suusanallisena kerrontana ja musiikin avulla.  Aleksanteri I aikana Venäjän sotajoukkoja pyydettiin Wienin konferenssissa 1813 – 1815 rauhoittamaan Napoleonin sotien loppuvaiheen levottomuuksia Pariisissa.  ”Sotaretken” seurauksena Venäjälle syntyi dekabristiliike, kansallismielisten upseerien ja sotilaiden keskuudessa. Se pyrki uudistamaan maan elinoloja ja saada maan kehitys samalle tasolle kuin Euroopassa. Syttyi kapina 1825. Se kukistettiin verisesti Pietarissa.   

Se ei pysäyttänyt 1800-luvulla alkanutta sosialistista uudistuskehitystä Euroopassa: Venäjä tuli yksi sen kokeilumaista valtiojohtoisen sosiaalis-taloudellisen kehittämisen avulla. Se sai nimekseen 1922 ”Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto – SNTL”.  Neuvostoliitto lakkautettiin joulukuussa 1991 ja tilalle syntyi 15 uutta itsenäistä tasavaltaa entisten neuvostotasavaltojen tilalle.  

Muutoksien 1980-luku Neuvostoliitossa

Kaikki ei käy aina niin kuin suunnitellaan ja venäläiset päättivät luopua sosialismiin perustuvasta valtiollisesta kehityksestä. Kysymys oli valtion roolista sosialismin rakentamisessa.  1990-luvun uudistuspolitiikka yhdessä länsimaisten valtioiden kanssa ei ollut se mitä haluttiin sosialismin tilalle. Siirtymäajan uudistusohjelmat sisälsivät neljä osa-aletta: ympäristöasiat, sosiaalis-taloudellinen kehitys, valtionhallinto ja tiedonkulun vapauttaminen/tietokoneistaminen eri liiketointasektoreilla. 
Muutos oli niin suuri, että entise5t neuvostotasavallat eivät kyenneet muotoilemaan tavoitteitaan ja uudistuksen prioriteetteja edes oman 1980-luvun sisäisen uudistustoiminnan tarjoamassa kehyksessä.

Oli olemassa liian monia kilpailevia vaihtoehtoja maan uudistamisessa.  Länsimaat suosittelivat ylitse kaiken maan teollisuuden ja julkisen sektoriin instituutioiden yksityistämistä, vaikka oli olemassa myös muita vaihtoehtoja, jos niihin olisi haluttu tutustua tarkemmin. Yksi vaihtoehto olisi ollut toimilupien myöntäminen (konsessiot) NEP-ajan mallin mukaisesti privatisoinnin vaihtoehtona teollisuuden eri sektoreilla.  Teollinen objekti olisi säilynyt valtion omaisuutena, mutta se olisi ollut vuokraajien käytettävissä konsessiomaksua vastaan.  

Asiaan liittyy yksi erikoisuus. Valtiovalta venäjällä on uskonnollisiin sakramentteihin rinnastettava pyhä asia, jonka muuttaminen ei ole toivottavaa. Jos se tehdään, niin se tehdään vallan huipulla olevan ortodoksikirkon mallin mukaisen ”pyhän synodin” (tsaarin sisäpiirin ja valtaeliitin) toimesta. Lokakuun 1917 vallankumous on nähtävä tässä kontekstissa. Se oli ulkoa tuotu yhteiskunnallinen muutosprosessi, joka synnytti uuden valtarakenteen, joskin ilman ortodoksikirkkoa 1980-luvulla ennen hajoamistaan, noudatti tätä ”pyhän synodin” symbioosirakennetta.   

Kun tietoyhteiskunnan rakentamisessa lähdettiin 1990-luvulla ”pyhän synodin” olemassaolosta, se ei välttämättä tapahtunut Venäjän ja venäläisen yhteiskunnan tarpeista käsin.  Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisessä länsimaiden tukiohjelmissa toimittiin tavalla, joka ei välttämättä vastannut ns. hyvää hallintotapaa toteutettavassa maassa.  Siirtymäajan hallinnolliset uudistukset ja niitä tukevat uudet tietojärjestelmät toteutettiin vailla alan standardeja (systeemiteoria/kybernetiikkakokemus entisessä Neuvostoliitossa), vaan käyttöön otettiin vähemmän sopiva PCM/LFA standardi.    

Tieto yhteisöllisenä ongelmana  

Tietosisältöjen hallinta liittyy aina uuden oppimiseen ja kulttuuriperinnön siirtämiseen tuleville sukupolville.  Siihen tarvitaan yhtenäistä aikakäsitystä lineaarisesta ajasta, jota voidaan mitata samanlaisilla yhteismitallisilla loogisilla mitta-asteikoilla kuin menneisyys, tämä hetki ja tulevaisuus.  Yksimielisyys olisi saavutettava Aristoteleen näytelmäopin mukaan, onko menneisyys ennen tätä hetkeä ja tulevaisuus sen jälkeen. 

Tsarismin, Neuvostoliiton ja nyky-Venäjän yhteiskunnallinen tieto ei ole koskaan perustunut yksilön omaehtoiseen kokemukseen.  Tiedon sisältö saa merkityksensä sensuurin ja ylhäältä alas toimivan ohjauksen avulla.  Sosiaalinen media ei mahdu tämän päivän venäläisyyteen. Valtio ei jätä tilaa yhteiskunnan uudistamisessa äänettömille yhtiömiehille. Neuvostoliitossa ihmisen arvo oli hänen työnsä arvo sosialismin rakentamiseksi.  Tämän päivän venäläisyydessä ihmisten oikeudet ja oikeusvaltioperiaate ovat mukana lainsäädännössä, mutta eivät näy ihmisten elämässä.   

Tiedon merkitys todellisuuden hallitsemisessa on muuttunut.  Kahden toimijan asemesta on olemassa useampia institutionaalisia rakenteita, joiden olisi kyettävä vaihtamaan tietoa keskenään maan sisällä ja rajojen ulkopuolisessa maailmassa. Konsensusmalli ei ole koskaan ollut lähtökohta Venäjällä julkisen ja yksityisen sektorin intressien yhteensovittamisessa.

Yhteiskunnallisissa asioissa Venäjältä puuttuu keskitien kulkemisen perinne. Venäjällä ei myöskään tunneta yhteiskunnallisista asioista sopimista suoraan, kuten yhteiskunnan uudistamisessa tapahtuu paljolti ei-valtiollisten toimintamekanismien avulla.  Maasta puuttuu ihmisten perusoikeuksiin kuuluvien asioiden työkalut ja menettelytavat.   

Historiankirjoitus Venäjällä

Totuus on hyvin häilyvä käsite venäläisessä yhteiskunnassa.  Länsimaissa historiakirjoitus on käynyt läpi erilaisia uudistamisprosessin.  Frankkien valtakunnan ajoista laajalle levinnyt henkilöhistoriat ja sankaritarinat saivat väistyä renessanssin ja Ranskasta liikkeelle lähteneen annalistisen perinteen kanssa, joka historiankirjoituksessa edelleenkin vaikuttaa historiankirjoituksen sisältöön länsimaisessa perinteessä.    

Sen sijaan Venäjällä ja Neuvostoliitossa historiankirjoitus on jotakin muuta. Siellä menneiden tapahtumien kuvaus ja tiedotusvälinen välittämä on-line kuva asioista ei ole yhtä tapahtumien kanssa. Edellä kuvattu ”Pyhä synodi” on edelleenkin mukana kaikessa ympärillä tapahtuvassa toiminnassa. Edelleenkin virallisessa uutistoiminnassa valtiovalta on mukana, kun TV1 arkiaamuisin ennen aamu-uutisia soitetaan Venäjän kansallislaulu ja näytetään auringon nousua Kremlissä, kuten tehtiin Neuvostoliiton aikana pääuutislähetyksen yhteydessä.   

Venäläinen kulttuuri

Venäläinen kulttuuri on kolmiulotteinen: 1) Oman perinteen mukainen kulttuurin kehitys Venäjän ja venäläisyyden hallitsemilla alueilla, 2) Venäjään ja venäläisyyteen liitetyillä alueilla olevien vähemmistöjen muuttuminen osaksi virallista venäläistä kulttuurikokonaisuutta, ja 3) Venäjältä muualle maailmaan muuttaneiden venäläisten ja etnisten vähemmistöjen kulttuuriasiat Venäjän ulkopuolisissa maissa.  

Venäläisen kulttuurin anti maailman kulttuuriperintöön on yksi maan merkittävimmistä saavutuksista kulttuuritoimintojen eri osa-alueilla. Sama koskee kaikkia osa-alueita. Venäläinen kirjallisuuden klassisismi on ainutlaatuinen ilmiö koko maailman kirjallisuuden historiassa.  On ymmärrettävää, että myös nobelistien joukossa on sekä palkittuja että palkinnotta jääneitä taitelijoita ja tutkijoita.     

Venäjän kirjallisuuden kultakausi ja hopeakausi sijoittuvat 1800-luvulle ja 1800-1900 lukujen vaihteeseen. Kultakauden syntyyn vaikutti suuresti Ufan alueella Abramtsevon kartanon omistajan Sergei T. Aksakovin kirjailijatoiminta.  Maa tarvitsee ihanteita. Sergei Aksakovin yksi teoksista on vuonna 1856 ilmestynyt Perhekronikka (Semeinaja hronika/A Russian Gentleman”.   Sergei T. Aksakovin kirjallinen toiminta toimi alkusysäyksenä venäläisen klassisen kirjallisuuden synnylle. 

Lojaliteetti ja hyveet Venäjällä   

Toinen merkittävä henkilö, joka ansaitsee huomion elämäntyöstään ja venäläisen yhteiskunnallisen moraalin tulkki on neuvostoajan runoilija Vladimir Vysotski ja muiden neuvostoajan yhteiskuntaan kriittisesti suhtautuneiden kirjailijoiden toiminta, joka ei koskaan saanut tunnustusta omasta työstään venäläisen yhteiskunnan uudistajana. 

Hänen yksi tunnetuimmista runoistaan on ”Valhe ja totuus”, joka on saatavilla Internetissä monilla kielillä.  Se antaa omaleimaisen runoilijan kysymyksen ja vastauksen lojaliteettia ja hyveitä koskevaan kysymykseen Venäjällä.  Lojaliteetti yhteisöä kohtaan syntyy ihmisen mielessä, ei asemasta eikä sen ulkoisista symboleista. Se on hyve, jonka valtio tarvitsee ollakseen olemassa kansalaistensa mielissä.       

 

 

© Heikki K. Auvinen/Asumer Oy, 2020 – All rights reserved.     

 


« Takaisin
 
Ajankohtaisten asioiden arviointia
29.06.2020 Venäjä ja venäläisyyden meemit Lisää >>
09.06.2020 Menetetyt yhteisöt, valtiot ja kulttuurit Lisää >>
17.05.2020 Punaisella torilla voitonpäivän juhlan jälkeen Lisää >>
04.05.2020 Aika, tila ja liike kestävässä kehityksessä (V 2.1) Lisää >>
01.03.2020 Tieto venäläisessä yhteiskunnassa Lisää >>

Arkisto >>

Asumer Oy, Espoo, Finland   Sähköposti: info@asumer.fi   Puhelin + 358 400 638 660

 

 

©2020 Heikki K. Auvinen - Development Consultant - Asumer Oy