Synteesi SDG-muutoksenhallinnasta   (Julkaistu: 01.07.2019)

Muutoksien hallinta on vaikeampaa kuin niistä puhuminen tai erilaisten uudistusohjelmien kirjoittaminen samasta asiasta. Muutoksen aikaansaaminen edellyttää asioiden käsitteellistä hallintaa ja kykyä kuvata muutettava prosessi  yksiselitteisesti.  Tuon prosessin hahmottamiseen ja toteuttamiseen tarvitaan myös osaavia ihmisiä ja rahallisia resursseja.  Globaalisten ohjelmien kirjoittaminen ei kuitenkaan ole vielä asioiden muuttamista.    

Miksi hallitusten väliset ja kansainvälisten järjestöjen ohjelmat mukaan lukien Agenda 2030 ohjelma vuodelta 2015 eivät muutoksenhallintaohjelmia sanan syvällisemmässä merkityksessä, vaikka niissä on riittävästi inhimillistä osaamista ja niillä on rarahallisia resursseja käytettäväään.  Kansainvälisissä ohjelmissa kiinnitetään liikaa huomiota tavoitteisiin asioiden ja muutoksen hallittavuuden asemesta.

MUUTOSPROSESSI KOKONAISUUTENA

Muutosprosessi on kokonaisuus, jossa on Aristoteleen runousopin näytelmiä koskevan kirjoitusohjeen mukaisesti on kolme osaa: alku, keskiosa ja loppu.  Alku on ennen keskiosaa ja loppu sen jälkeen.  Myös sotataidosta on olemassa lukuisia kirjoja, joissa kaikissa on samanlainen kolmiosainen rakenne.  Sodan ja voimakeinojen käyttö ovat hyvin usein mukana valtioiden välisessä vuorovaikutuksessa.  Sodat ja ydinaseet eivät ole välineitä muutoksenhallinnassa.         

Voimankäyttö aseineen ja pakotteineen ei liity millään lailla muutoksenhallintaan. Erityisesti suurvaltojen ja joidenkin muiden maiden johto, joissa historiankirjoitus ei ole läpikäynyt ”annalistista laatukontrollia” ovat ongelmallisia.  Ranskassa syntyi 1800-luvun lopulla uudenlainen tapa kirjoittaa historiaa, joka levisi myöhemmin muualle maailmaan 1900-luvulla. Siinä historiankirjoitus on suhteutettu asioiden sosiaaliseen kontekstiin.  

Nykyiset kehitysohjelmat ovat aikaulottuvuudeltaan ”tässä ja nyt” -tyyppisiä ohjelmia. Niiden sisällön määrittelyssä asiat ovat ilman historiallista perspektiiviä.  Todellisuus lahjoittamaissa ja avun vastaanottajamaissa on erilainen, kun ohjelmista puuttuu annalistinen ote ja sosiaalinen kontektsi. Syiden ja seuraamusten erittelylogiikka ja asioiden priorisointi eroavat lahjoittajamaiden ja vastaanottajamaiden välillä. Ohjelmat ja niiden tavoitteet ovat näennäisesti molempien osapuolten ”yhteisiä”, mutta vailla yhteistä ymmärtämistä ja todellisuuspohjaa.      

VISIO KEHITYKSEN SUUNNASTA

Kahdenvälisissä ohjelmissa lähdetään liikkeelle tilannekuva-analyysistä, joka palvelee koko ohjelman  hahmottamista ja toteuttamista.   Lähtökohtatilanteessa on oltava mukana myös menneisyys ja apua saavan yhteisön sosiaalinen todellisuus. Menneisyyden huomioiminen ihmisten todellisuudessa saa asioiden syy-seuraus -yhteydet aukenemaan eri tavalla kuin ulkopuolisille auutajille, jotka tulevat erilaisesta todellisuudesta.     

Todellisuus muodostuu eri tasoilla olevista ja keskinäisessä riippuvuussuhteessa toinen toisistaan olevista asioista. Asioiden ja ilmiöiden elementääriset riippuvuussuhteet olisi kuvattava kausaalisuhteiden  ja systeemianalyysin avulla monimuuttujayhteyksissä.  Ilmiöllä A ja B on välillään kausaalinen riippuvuus, jos muutokset B:ssä selittyvät A:n muutosten avulla.  Nämä riippuvuuden on tunnettava. Jonkin osa-alueen hierakkinen rakenne ja sen kuvaaminen eivät riitä kuten LFA-lähestymistavassa tehdään.   

Muutoksen hallinnassa ei ole tarkoituksenmukaista lähteä liikkeelle B:n muutoksesta asettamalla B:n toiminnoille uudet tavoitteet ja toimintaparametrit, vaan A:n ja B:n välinen toiminnallisuus ja riippuvuus toinen toisistaan on kyettävä kuvaamaan tiedonvaihdon tasolla. Monimutkaisia tavoitehierarkkioita tarvitaan myös.  Asioiden  toiminnallisuuden kuvaaminen on tärkempää kuin asioiden ja ilmiöiden hirarkkisuuden kuvaaminen muutoksien hallinnassa.   Tarvitaan Master Plan muutoksien hallinnassa.      

Master Plan sisältäisi ”Yleiskaavion”,  joka kuvaa muutettavan prosessin tavalla, joka on yksiselitteinen kaikkien osapuolten kannalta ennen asian työstämistä. Yleiskaavio yksilöisi mitkä ovat prosessin osat ja kuinka niiden kanssa edetään eri vaiheissa. Sen lisäksi yleissuunnitelma määrittelisi myös, mitä tietoa ja kuinka sitä vaihdetaan eri osien välillä kokonaisuuden sisällä.  Kuvataan myös, kuinka kokonaisuuden muut tiedot ja mitkä ovat käsittelysäännöt ja millaisilla alustoilla tietoja käsittellään asioiden täytäntöönpanossa ja seurannassa.      

TARVITAAN OKTAALIMATRIISI

Kestävässä kehityksen ohjelma Agenda 2030 määrittelee 17 ohjelmatavoitetta ja jakaa ne 169 osa-tavoitteeseen.  Agenda 2030 on hyvin laaja ohjelmakokonaisuus, jonka hallinta on ongelmallinen, koska se on kokonaisuus, jonka vain harva ihminen pystyy hallitsemaan. Kielistä ja kulttuurisidonnaisuuksista johtuen kohteena oleva kokonaisuus avautuu osallistujilleen hyvin eri tavoilla. Sekä käsitteelliset että semanttiset erot olisi kyettävä eliminomaan sekä  täytäntöönpano- että tuloksien arviointiprosesseissa.  

Oktaalimatriisi on 8 x 8 kuvaustekniikka, jolla vähennetään vuorovaikutusprosesseissa olevien muuttujien määrää, sellaiseksi, että muutettava looginen kokonaisuus voidaan hallita sekä vertikaalisesti hierakkisena kokonaisuutena  että horisontaalisesti alueellisina tai sektorikokonaisuuksina.  Sen lisäksi Agenda 2030 tapauksessa, tavoitteista muodostetaan neljä toiminnallista klusteria, joka ovat prioriteettijärjestyksessä: 1) ympäristöasiat, 2) sosiaalis-taloudellinen kehitys,  3) julkishallintohallinto ja institutionaalinen kehitys sekä 4) johtamisjärjestelmät ja tietotekniikka/ditaaliset työkalut.

Oktaalimatriisin avulla muutoksenhallinnassa pyritään tietoaineksen käsitteelliseen harmonisointiin ja standardointiin.  LFA-perustaisessa ajattelussa tietojen harmonisointi ja standardointi tehdään ex-post  digitalisointiprosessin aikana.  Oktaalimatririisin ja systeemiajattelun kanssa käsitteet ja niiden sisällöt määritellän prosessikuvauksen yhteydessä koko muutosprosessia silmällä pitäen.  Systeemiajattelussa muutoksenhallinta toteutetaan alussa yleissuunitelman tekemisen yhteydessä erilaisten digitaalitekniikkaan liittyvien menetelmien ja standardien avulla.   Toiminnallisuuden hallinta ja tietoaineksen digitalisointi ovat kaksi eri asiaa. 

MUUTOKSEN SISÄLLÖT JA RAJAUS  

Muutoksen hallintaprosessit erovat eri toimintasektoreilla ja kulttuuriympäristöissä. Sen tähden ei ole järkevää soveltaa kaikissa olosuhteissa samanlaisia menettelytapoja ja vaihejakoja asioiden hoitamisessa. Operussektorilla opetusssisältöjen määrittämisessä ja kuvaamisessa voidaan hyvinkin edetä perinteisen hierarkkisen LFA-lähestymistavan kanssa esimerkiksi kansallisten ja eri alojen opetussuunnitelmien yhteydessä.   Opetusjärjestelmän kokonaistehtävä pysyy samanlaisena eri sektoreilla ja yhteyksissä.    

Kun määriteltävän sektorin monimutkaisuus lisääntyy, tilanne muuttuu. Esimerkiksi ammatillisen opetuksen ja korkeakoulujen opetussisältöjen määrittäminen poikkeaa peristeisestä opetussuunnitelman laatimisesta, koska tarpeet yhteiskunnassa ja elinkeinoelämässä ovat jatkuvassa muutoksessa.  Koulutussuunnittelussa tarvitaan järjestelmiä, joilla hallitaan olemassa olevien järjestelmien muutostarpeet ja niiden yhteistoiminta.  Silloin on mielekästä hierarkkisen kuvaustavan korvaaminen toiminnallisella analyysillä ja systeemiajattelulla.    

Ympäristöasioiden hoidossa vaikuttavat fysiikan lainalaisuudet ja kausaalinen ajattelu verrattuna sosiaalis-taloudelliseen toimintasektoriin.  Ympäristöasiat nähdään liian usein ”tässä ja nyt” asioina. Nykyiset ympäristöongelmat ovat syntyneet jo useampi vuosisata sitten, kun ei ymmärretty maapallon ja elämän reunaehtoja  tällä planeetalla.  Tänä päivänä ympäristöasioissa kiinnitetään huomiota tämän jo vuosisatoja kestäneen kehityksen seuraamuksiin – ilmastonmuutokseen.  Mitkä ovat syyt ja mitkä seuraamukset? Onko kestävä kehitys kestävällä pohjalla?

KEINOJEN JA STANDARDIEN VALINTA

Osaamisen siirto ja oppiminen

Tiedon, arvojen ja käsitteiden siirto uudelle sukupolvelle yhteiskunnassa tapahtuu opetusektorin ja vapaan kansansivistystyön avulla.  Täsnä päivänä uuden oppimisessa Internetillä ja sosiaalisella medialla on yhä suurempi merkitys uusien asioiden ja toimintatapojen oppimisessa.  Tämä muutosprosessi on muokannut opetusesektorin rakennetta ja instituutioita voimakkaasti eri maissa.  Osaamisen laadunvalvonta  ja todistuksenanto-oikeus tapahtuu valtiovallan toimesta, vaikka itse osaamisprosessit ovat kehittyneet hyvin usein valtiovallasta riippumatta. 

Elämänpituinen oppiminen on merkittävä askel osaamisen siirtämiseessä tuleville sukupolville.  Se mahdollistaa strategisen osaamisen jakamisen osiin, joita voidaan sisällyttää eri ikäkausina tapahtuvaan oppimiseen jaksotettuna kuten tällä hetkellä tehdään paljolti perus- ja toisen/kolmannen asteen opetuksen opetussuunnitelmissa.  UNESCOn asiantuntijaryhmä teki tällaisen selvityksen 2013 kuinka oppimisisällöt voidaan hahmottaa uudellla tavalla koko elinikäisen oppimisen puitteissa.   

Tietokoneistaminen ja digitalisointi

Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen syntynyt systeemiajattelu, tietokoneteollisuus ja sen palvelusektori ovat  vaikuttaneet suuresti yhteiskunnan muuttamiseen lähes kaikilla osa-alueilla.  Länsimainen ja entisen Neuvostoliiton systeemiajattelumallit erosivat toisistaan. Läntisten teollisuusmaiden systeemiajattelu rakentui alhaalta ylös tapahtuvaan ajatteluun, kun taas Neuvostoliiton johtaminen ja systeemiajattelu perustuivat ylhäältä alas johdettuun tieteelliseen yhteiskunnan toimintamalliin.  Lähestymistapojen erot vaikuttivat kahden erilaisen tietokone- ja ohjelmistoteollisuuden syntyyn kun alettiin rakentaa tietoyhteiskuntia vuosituhannen vaihteessa.   

UNESCOn 2013 asiantuntijatyöryhmän työtä voidaan hyödyntää erityisesti tietotekniikan ja digitalisaatioon liittyvissä asioissa, ilman että se veisi aikaa ja resursseja perusopetukseen liittvytien kognitiivisten valmiuksien puolelta.  Tällainen lähestymistapa olisi kannatettava ja varattava mahdollisuus ICT-alan tietojen ja taitojen hankkimiseen myös yksilöllisten ohjelmien avulla eri elämänvaiheissa ilman, että yksikään tiedollinen osaamisalue hallitsisia koko aluetta opetussuunnitelmien laatimisen yhteydessä.  

Tietojärjestelmien yhteensopivuus

Tietojärjestelmien yhteensopivuus jo olemassa olevien järjestelmien kanssa on ollut tietokoneistamisen ja tietoyhteiskunnan kehityksen tärkein tekninen ongelma.  Maat voidaan ryhmitellä kolmeen erilliseen ryhmään tietotekniikkajärjestelmien yhteensopivuusmielessä: (1) läntiset teollisuusmaat tietokoneistamisen alkuajoista lähtien, (2) entiset Itä-Euroopan sosialistiset maat nykyisten siirtymätalouksien joukossa ja (3) kehitysmaat ja ne siirtymätalousmaat, joissa ei ole ollut omaa IT-teollisuutta ja itsenäistä tutkimus- ja kehitystoimintaa. Yhteensopivuus on edelleenkin ongelma julkishallinnossa, yritysektorilla ja uusilla alueilla IT-alustoilla.  

Liiketoimintaprosessit ja niiden haittavaikutukset (esim. ympäristöongelmat) kehittyvät eri maissa ja kulttuureissa eri tavoin, riippuen siitä missä sosiaalis-ekononomisen kehityksen vaiheessä nämä valtiot ja yhteisöt ovata. Eri kehitysvaiheessa olevien maiden ja yhteisöjen tietojärjestelmien yhteensovuus olisi varmistettava 1960- ja 1970-lukujen toimintamalleilla ja standardeilla.  Silloin oli kansianväliset ja valtiolliset standardit, joihin tehtiin toimiala- ja maakohtaisia laajennuksia.  Globaalisen kehityksen yhteensopivuusasiat voisivat olla osa maakohtaisten yleissuunnitelmien (Master Plan) laatimista ITU:n OSI-standardien laajennuksina.   

Muutoksen tuloksien arviointi

Edettiinpä kummalla lähestymistavalla hyvänsä (systeemiajattelu tai LFA-ympäristö), molemmissa on yhteistä aktiivisen feedback-yhteyden rakentaminen osaksi toimintamallia.  Feedback-ajattelu nousi keskeiseksi periaatteeksi Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan valtioiden systeemiajattelussa ja teorioissa.   Tämän kehityksen seurauksena noissa maissa syntyi uudenlainen ajattelu sosiaalisista indikaattoreista, jotka länsimaihin verrattuna olivat pidemmälle meneviä sosiaalis-taloudellisen kehityksen indikaattoreita ”edistyksen” tuloksia arvioitaessa.  Harmonisointia tarvitaan edelleenkin myös muutoksenhallinnan mittaamisessa.   

OECD ja YK:n ympöristöohjelmat ovat tehneet merkittävää kehitystyötä sektorikohtaisen kehityksen määrittämisessä ja muutoksen mittaamisessa erityisesti ympäristö- ja opetussektorin muutoksien arvioinnissa. Kun puhutaan globaalisesta kehityksestä, tämä kokonaismuutosta mittaava  indikaattorijärjestelmä on oltava mukana myös toimintoihin liittyvässä yleissuunnitelussa sekä ex-ante että ex-post muotoisina toimintaohjelmina nykyisten  LFA-pohjaisten lähestymistapojen kanssa ja Agenda 2030 ohjelmassa.      

Opetussektorin toimintojen tuloksellisuutta arvioitaessa on huomattava, että arvioinnin on kohdistuttava ja tuotettava palautetta kolmelle eri taholle: yhteiskunnalle, opettajille ja muulle henkilöstölle sekä prosessiin osallistuville oppilaille.  Viimeksimaninittu taho on tullut tähän toimintaan oppilasrvostelua lukuunottamatta vasta viime vuosina tasapuolisena toimijana opetuksen yksillöllistämisessä. Nykyistä arvioinnin OECD-standardia on painotettava tulevaisuudessa eri tavoin kuin tällä hetkellä.    

Tiedon luotettavuus muutoksessa

Tiedolla on kaksi perustavaa laatua olevaa ulottuvuutta.  Oppimisen ja uuden oivaltamaisen yhteydessä tieto rakentaa uudenlaisen synopsis-yhteyden todellisuuden ja yksilön aivotoiminnan välillä.  Toiseksi, hankitun ja olemassa olevan tiedon levityksessä muille tietoa  jaetaan ja välitettään tiedotusvälineiden, tiedeinstituution, viranomaisten ja yhteisön muiden jäsenten avulla muille.  Jos tieto on yhtäpitävä todellisuuden kanssa, siitä tulee osa tietoyhteiskuntaa, joka sitoo ihmisen yhteisöön.  Jos jaettava tieto ei ole yhtäpitävä todellisuuden kanssa, on nähty kuinka yhteiskunnan eheys heikkenee siinä olevan liian suuren fiktiivisen aineksen takia.

Kun ihmisyhteisössä sosiaalis-taloudellinen todellisuus ihmisten omien käsitysten ja toiveiden kanssa vääristyy, se  johtaa yksilön ja yhteiskunnan intressien ristiriitaan.  Tällaisessa kehityksessä yhteiskuntaa koossa pitävät voimat heikkenevät ja ihmiset alkavat käyttäytyä olemassa olevien normien vastaisesti. Se johtaa epäjärjestykseen, jossa yhteiset intressit yhdistävät ihmisiä uudenlaiseen ajatteluun ja toimintaan.  Syntyy vastakkainasettelu uuden ja  olemassa olevan järjestyksen välillä.  Tässä vaiheessa usein käytetään voimakeinoja laillisuuden ja järjestyksen aikaansaamiseksi maan sisällä. Voimakeinoja voidaan käyttää ja käytetttänkin maan rajojen yli tapahtuvassa vastakkainasettelussa ulkopuolisten kanssa. Yhteiskunnan koossapysyminen perustuu todellisuuteen perustuvaan tietoon, ei fiktioon todellisuuden kuvaajana. 

JOHTOPÄÄTÖKSET JA SUOSITUKSET

Yhdysvaltojen ja uudenlaisen perustuslaillisen valtion synty uudella mantereella 1700-luvun lopulla oli merkittävä askel yhteisöllisessä kehityksessä.  Se levisi Yhdysvalloista Eurooppaan 1800-luvulla ja sosialistisiin maihin ja niiden hajottua myös uusiin kehittyviin valtioihin kolmannessa maailmassa.  Yhteinen intressi ja konsensus olivat yhdistävinä voimina.   

Nykyisillä perustuslaillisilla valtioilla on paljon enemmän velvotteita ja tehtäviä kuin perustuslaillisuuden läpimurron jälkeisinä aikana. Perustuslaillisen valtion on kyettävä toimimaan sekä yksittäisen kansalaisen että itse valtion etujen täytäntöönpanijana ja valvojana. On olemassa valtioita, jotka eivät tunnista yksilöiden oikeuksia ja käyttävät vain voimaa oman valtiollisen tarkoitusperänsä toteuttamiseksi.  Valtioden välinen yhteistyö ei saisi olla yksinomainen kansainvälisen yhteistyön toimija, suunnannäyttäjä ja rahoittaja.  Rahoitusmalleissa olisi tehtävä tilaa myös yksityiselle investointitoiminnalle, venture capital -toiminnalle ja joukkorahoitukselle.   

Globaalisessa kehityksessä ja muutoksenhallinnassa, meidän on luotava uudenlainen yhteisömalli, joka ottaa entistä paremmin molempien osapuolten tarpeet huomioon.  Perustuslaillisuus ja niiden takaamiin oikeuksiin perustuva toimintamalli yhteisötasolla on toimiva järjestelmä,  jota on toteutettu kansainvälisessä yhteistyössä jo Wienin kongressista 1814-15 lähtien.  Vienin kongressi, YK:n perustaminen 1945 ja YK:n Kestävän kehityksen 2030 tavoiteohjelma 2015 ovat toisiaan tukevia vaiheita tässä globaalisen muutoksen hallintaketjussa.  Sitä on jatkettava.

Ongelmanratkaisussa on useita erillisiä vaiheita.  Jotta ongelmat voitaisiin ratkaista, ne on ensin tiedostettava. Tietoisuuden lisääminen tapahtuu vain tosiasioihin perustuvan  tiedonvaihdon ja ihmisten luottamuksen avulla.  Kun tiedonvaihdon avulla on saavutettu yhteinen toiminnallinen alusta, ongelmaan voidaan lähteä etsimään yhteisiä, kaikkia sen osapuolia yhdistäviä tavoitteita.    
 

© Asumer Oy/Heikki K. Auvinen, 01.07.2019

 

 

 


« Takaisin
 
Ajankohtaisten asioiden arviointia
08.10.2019 Klassiset hyveet kansainvälisissä suhteissa Lisää >>
04.09.2019 Tilan merkitys venäläisessä ajattelussa Lisää >>
09.08.2019 Koiranelämää kestävässä kehityksessä Lisää >>
14.07.2019 Muistio muutoksesta kestävässä kehityksessä Lisää >>
01.07.2019 Synteesi SDG-muutoksenhallinnasta Lisää >>

Arkisto >>

Asumer Oy, Espoo, Finland   Sähköposti: info@asumer.fi   Puhelin + 358 400 638 660

 

 

©2019 Heikki K. Auvinen - Development Consultant - Asumer Oy