Suomen peruskoulu-uudistuksen tausta ja menestystekijät   (Julkaistu: 14.10.2018)

Arvopohjan synty Suomen autonomian aikana

Autonomian ajan (1809 – 1917) koulunuudistuspolitiikkaa hallitsi Uno Cygnaeus – niminen vaikuttaja. Ajatukset suomalaisesta kansakoulusta ja sen tavoitteista perustuivat hänen kokemuksiinsa nuorena opettajana Venäjän merentakaisena alueena olevassa Alaskassa. Alaskasta palattuaan hän työskenteli 14 vuotta Pietarissa ja pitkäaikaiseen oleskeluun ja yhteistyöhön Pietarin suomalaisyhteisössä.  Samassa yhteydessä hän tutustui saksalaisiin keisarillisen koululaitoksen uudistamiseen palkattuja saksalaisia koulunuudistajiin Pietarissa.  

Tämä tuotti konkreettisia tuloksia suomalaisen opetusjärjestelmän kehityksessä. Suomen koululaitos sai ensimmäisen opettajaseminaarin Jyväskylään 1863.  Jyväskylän seminaari viitoitti vuosikymmeniä suomalaisen kansanopetuksen sisällön ja menetelmien kehitystä.  Vastuu kansan sivistystason nostamisesta itsenäisessä Suomessa oli nyt maan omissa käsissä.  Uudistuksia tehtiin kaikilla tasoilla ja suomenkielinen opetus näki päivänvalon aseman ruotsin- ja venäjänkielisen opetuksen rinnalla.

Vaikka Suomi oli hallinnollisesti yksi kokonaisuus, opetussektorin kehityksessä oli havaittavissa eroja maan eri osien välillä erityisesti ammatillisen koulutuksen puolella.  Sekä kielikysymykset (ruotsin kieli ja venäjän kieli) vaikuttivat opetukseen. Rannikkokaupungeissa ja erityisesti Pohjanlahden kaupungeissa oli merenkulkuun ja maahantuontiin liittyviä toimintoja, jotka vaativat kielten ja kansainvälisten olojen tuntemusta. 

Osan tästä avoimemmasta vuorovaikutuksesta ulkomaailman kanssa sai siirtolaisuus Pohjois-Amerikkaan, joka alkoi jo 1700-luvun lopulla jatkuen itsenäisen Suomen alkuaikoihin saakka.  Pohjanlahden ruotsinkielisen väestö keskuudessa kaksivaiheisesti ja levisi erityisesti Pohjanmaan suomenkielisen väestön keskuuteen välittömänä siirtolaisuutena Pohjois-Amerikan suurten järvien alueelle Yhdysvaltoihin ja Kanadaan.

Suomen 1809 tapahtuneen Venäjään liittymisen jälkeen alkoi uusi kausi suomalaisuuden historiassa. Suomea ei alistettu muiden vähemmistökansallisuuksien mukaisesti osaksi Venäjän imperiumia, vaan Suomi sai poikkeuksellisen autonomisen aseman myös Venäjän valtiollisessa kehityksen historiassa.  Nykyajan termeillä mitattuna se oli ilmeinen tilanne, jossa molemmat osapuolet voittivat huolimatta maiden erilaisuudesta. 

Tuossa ja erityisesti kansanopetukseen ja sivistystason nostamiseen liittävässä kehityksessä tapahtui mm. asioita, jotka synnyttivät kansakunnan henkistä tilaa kohentavan kehityksen.  Syntyi fennomania, tie kohti omaa itsenäistä valtiota. Ruotsin kielen rinnalle kohosi Venäjän kieli.  Suomen kieli sai alkuvuosikymmeninä vielä odottaa tulemistaan. Pietari, Venäjän länteen suuntautunut pääkaupunki kehittyi monikielisen ja Länsi-Euroopasta tulleiden uusien vaikutteiden alla. 

Myös Pietarin rakentaminen ja ruokahuolto synnyttivät Kaakkois- ja Itä-Suomeen muita alueita pidemmälle kehittyneen ammatillisen infrastruktuurin, joka myöhemmin laajeni koskemaan koko eteläistä Suomea.  Muun muassa kultaseppämuotitalo Fabergén palveluksessa kerrottiin työskennelleen peräti 50 suomalaista muotoilijaa ja hopeaseppää.  Parhaimmillaan 1800-luvun loppupuolella Pietarissa asui pysyvästi yli 30,000 suomalaista.  

Suomen kokonaiskehityksessä autonomian aika 1809 – 1917 oli merkittävää aikaa.  Henkinen ilmapiiri monipuolistui ja maahan syntyi uusi aluksi ruotsinkielinen sotilas- ja virkamiesaateli aateli. Tämä uusi aatelisto oli lojaali Venäjän keisarikunnalle ja ensimmäistä kertaa Suomen aatehistoriallisessa kehityksessä myös kansalle.  Tarinat pohjalaisten puukkojunkkarien pidätyksistä ja nimismiehen etukäteisvarotuksista kertovat tästä arvojen murroksesta. Myös armeijan mukana tulleet Venäjän vähemmistökansallisuuksien edustajat (juutalaiset, tataarit

Ja slaavilaiset vähemmistöt) toivat monikielisyyden ja uuden arvomaailman tavallisen kansan keskuuteen autonomian aikana vanhan ”laukkuryssäperinteen” monipuolistajana. 

Itsenäisyyden ja toisen maailmansodan jälkeinen aika

Venäjän vallankumouksen 1917 jälkeinen aika aina toiseen maailmansotaan saakka oli hyvin erikoista aikaa Suomen arvomaailman kehityksessä.  Pääasiassa Suomi oli läpikulkumaa Välimeren maiden tapaan arabimaiden ja afrikkalaisen muuttoliikkeen yhteydessä.  Suomeen noissa olosuhteissa muodostui noin seitsemän tuhannen venäjänkielinen emigranttiyhteisö, johon kuuluivat aiemmin mainitut etniset venäjää puhuvat vähemmistöt.   Venäjänkieliset vähemmistöryhmät hyvin usein omaksuivat kuitenkin kotikielekseen ruotsin, joka mahdollisti paremmat työnsaantimahdollisuudet niin Suomessa ja muualla pohjoismaissa.

Hävitty kolmen sodan jakso (1939 – 1945) ja rauhansopimuksessa 1947 määrättyjen sotakorvausten maksaminen Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden tuhojen korjaamiseksi synnytti käydyn sodan kokonaistaseessa myös positiivia tuloksia.  Suomen oli luotava uutta osaamista ja tuotantokapasiteettia sotakorvausten maksamisessa. Palkintona oli oman tulevaisuudenvision rakentaminen ja sen tarpeiden identifiointi. Katkeruudelle ei saanut antaa tilaa kansakunnan kollektiivisessa tietoisuudessa.

Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa oli kaksi ulottuvuutta.  Yleinen kansan sivistystason nosto, joka laajeni kirkkovetoisesta kansansivistyksestä maalliseen järjestyksen ja terveiden elämäntapojen ymmärtämiseen. Kielitaidolla ja kulttuurien/ihmisten välisellä vuorovaikutuksella ei tuolloin ollut vielä samanlaista merkitystä kuin tämän päivän EU-Suomessa tai rannikkokaupunkien ja Kaakkois-Suomen alueella Autonomia aikana, jolloin parhaimmillaan 1800-luvun loppupuolella Pietarissa asui yli 30,000 suomalaisen yhteisö.

Kaupunkien ja myös maaseudun jälleenrakennus luovutettujen alueiden siirtolaisten asuttamiseksi Kanta-Suomen alueella olivat akuutit ongelmat yhteiskuntapolitiikassa. Maassa haaveiltiin teollistumisesta 1800-luvun kokemusten pohjalta.  Sodanjälkeinen teollistuminen oli kuitenkin vaativampi prosessi osaamismielessä sekä sen laajuuden suhteen. Sosiaalinen ulottuuus nousi esiin perusopetuksen järjestämisessä, jossa toimittiin kansalaisjärjestöjen ja vapaaehtoistyön pohjalta.  Valtiovalta oli kiinni suurten ongelmien kanssa – poliitikoilla ei ollut visiota eikä taloudellisia resursseja asian hoitamiseen.

Perusopetuksen uudistaminen 1960-luvun alussa kanavoitui kansalaisaktiivisuuteen ja opetuksen kehittämisestä kiinnostuneisiin muihin tahoihin mm. se sisällytettiin vasta perustetun Väestöliiton toimintaohjelmaan kuten ”Koulu-uudistuksen käyntiinpanon unohdetut arkkitehdit” artikkelissa yksityiskohtaisesti kuvataan asioita ja tapahtumia Satakunnassa kahden ihmisen kansalaisaktiivisuuden tuloksena Kiukaisissa: 1962 perustettiin Koulu-uudistus ry, joka kokosi koulunuudistuksesta erillään olevat ajatukset yhdeksi kokonaisuudeksi. 

Koulu-uudistus ry:n alaisuuteen perustettiin Koulututkimuksen laitos Kiukaisiin, jonka toiminta 1963 aikana sijoittui Väestöliiton tiloihin ja toiminta integroitiin kiinteämmin Väestöliiton toimintaan ja siitä muodostettiin Koulusuunnittelutoimisto, jonka vetäjänä toimi Väestöliiton toiminnanjohtaja (OTO) ja myöhemmin Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminnanjohtajana ja kaksi kertaan opetusministerinä toiminut VM Jaakko Itälä. Jaakko Itälä toi opetuksen uudistamiseen voimakkaan tasa-arvoulottuvuuden ja julkisen vallan roolin uudistuksen suunnittelussa ja toteutuksessa sekä tarvittavan lainsäädännön uudistamisen sektorin rakenteellisen uudistuksen avulla 1970-luvulta lähtien tulevina vuosikymmeninä.

Uudistusten hallinnolliset ulottuvuudet  

Opetussektorin reformeissa on usein kaksi ulottuvuutta.  Koulun sisäinen dynamiikka ja kouluun kohdistuneet ulkoiset odotukset.   Koulunuudistuksen piti tukea samanaikaisesti tapahtuvaa yhteiskunnan ja sen rakenteiden uudistusta koulutuksellisen tasa-arvoajattelun pohjalta.  Rinnakkaiskoulujärjestelmän korvaaminen yhtenäiskulujärjestelmällä, jossa koko ikäluokka saisi samanvertaisen itsensä sivistämiseen koulutuksellisen tasa-arvon pohjalta.  Siihen koulun ulkopuolinen maailma ei ollut valmis. Poliittinen oikeisto kyseenalaisti uudistuksen tavoitteet ja poliittinen keskusta ja vasemmisto asettuivat peruskoulu-uudistuksen taakse.

Tämä tavoite oli paljolti omaksuttu aiemmin tapahtuneesta Ruotsin koulunuudistuksesta.  Ruotsin malli oli esikuvana monessa suhteessa. Suomessa peruskoulun uudistuksessa kiinnitettiin erityistä huomiota opettajankoulutukseen. Opettajaseminaarit lakkautettiin ja opettajankoulutus siirrettiin yliopistoihin kasvatustieteiden laitosten yhteyteen luotaviin uusiin yksiköhin.  Opettajankoulutuksen samanaikainen uudistaminen oli strateginen valinta, joka varmisti uudistuksen läpimenon ja onnistumisen alan ihmisten sitoutuessa sen pitkäjänteiseen toteuttamiseen ja sisällölliseen sekä menetelmäuudistukseen. 

Sekä autonomia ajan että itsenäisen Suomen opetusjärjestelmien uudistuksessa on ollut hallinnollinen ulottuvuutensa.  1800-luvulla sektorihallintoa uudistettaessa malli otettiin Venäjän hallintojärjestelmästä, joka otettiin käyttöön autonomisen ajan koko valtakuntaan koskevissa asioissa ei pelkästään opetussektorilla.  Suomen Venäjään liittämisestä kului yli 50 vuotta ennen kuin säätyvaltiovaltiopäivät kokoontuivat 1863 ja aloittivat autonomista Suomen aluetta koskevien hallinnon ja säännösten kehittämisen. Autonomian ajan opetusylihallitus perustettiin 1870.  

Muutoin toimittiin keisarillisten hallituksen asetusten ja toimintamekanismien varassa.  Itsenäinen yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva yksikamarinen 3-vuotiskauden toimiva eduskunta valittiin 1906, joka korvasi vanhan 1869 toimintansa aloittaneen säätyvaltiopäivät-instituution ja lainsäädännön valmistelu ja yhteiskunnan kehittäminen siirtyi suomalaisten omiin käsiin, vaatien kuitenkin säädettyjen lakien armollisen keisarillisen hyväksymisen.

Suomalaisen kansaopetuksen uudistustyössä 1960-luvun alkupuolelta lähtien on ollut kaksi vahvaa hallinnollista osa-aluetta, joita Koulunuudistus ry/Väestöliitto ja sittemmin myös opetusministerinä toiminut Jaakko Itälä ovat yhdessä vieneet eteenpäin.  Vastaavaa kansallista osaamista ja lähestymistapaa ei ole missään muualla maailmassa. Koulutuksellisen tasa-arvon toteuttaminen/ toteutuminen ovat suomalaisen peruskoulu-uudistuksen ydintavoite, joka 1970-/1980-luvuilla muuttuivat eläväksi kouluksi opettajien, oppilaiden ja vanhempien ja kouluviranomaisten suurena yhteisponnistuksena, joka lähti liikkeelle Kiukaisista 1960-luvun alussa. 

Jaakko Itälä on suomalainen opetus- ja oppimisyhteisön kanssa pystynyt kuvaamaan asiat niin selkeästi kaikkien ymmärtämässä muodossa kahdessa koulutuksen kehittämistä koskevassa komiteassa ja niiden mietinnöissä: Koulutusrakennekomitea (1969) ja vuoden 1971 koulutuskomitea. Niissä on analysoitu ja kuvattu opetussektorin asiat tavalla, jotka tekevät niistä huoneentauluja moneen muuhunkin koulutuksen uudistusta pohtiviin maihin.  Nuo kaksi mietintöä pitäisi kääntää englannin kielelle ja julkaista näkyvästi Opetus- ja kulttuuriministeriön kotisivulla suomalaisina menestystarinoina.  

Sisältöjen ja menetelmien uudistaminen opetuksessa

Kiukaisten koulukokeilulla ja Koulunuudistus ry:n työllä oli merkitystä sekä uudistuvan koulun suhteissa ulkoiseen maailmaan että myös opetussektorin sisällölliseen uudistukseen.  Kunnat, aluepolitiikka ja kehittyvä koulusektorin hallinto aktiivisen komiteatyöskentelyn avulla saivat muutokselle sellaisen yhteiskunnallisen ominaismassan, että vastustajien argumentointi itse uudistusfoorumeilla alkoi vaimeta ja vain ”oikeistopoliitikkojen epäilevät Tuomaat saivat äänensä kuuluville mediassa ja olivat vaarassa muuttua itsekin Nummisuutarien Eskoksi” tässä henkistä kasvua ja ihmisen oppiskykyä koskevassa keskustelussa.

Kiukaisten koulunuudistajien ja Väestöliiton ihmisten yhteiset intressit ja toiminnan organisointi opetussektorin ja koulumaailman ihmisten omana sisäisenä asiana oli merkittävä asia koko sektorin asioiden jäsentämiselle ja uudistusten laajentamista koko sektorin koskevalle uudistustyölle.  Tässä sektorin sisäisessä yhteistyössä nostettiin mm. seuraavat strategiset kysymykset esiin: yleissivistävän ja ammatillisen koulutuksen keskinäiset – jo Kiukaisten lähtökohtatilanteessa ammattiosaamisen kohottaminen oli yksi merkittävimmistä lähtökohdista Kiukaisten Koulu-uudistus ry:n/Väestöliiton koulunuudistusohjelmassa.

Samaan kategoriaan voidaan laittaa hankkeet kesäyliopistotoiminnan ja kesälukioiden aikaansaamiseksi ei-institutionaalisten ratkaisujen aikaansaamiseksi opetussektorin sisäisten toimintojen uudistamiseksi ja muutosten nopeuttamiseksi sekä yksilötasolla että alueiden/kuntien kokemuksen keräämisessä.  Myöhemmässä vaiheessa kesäyliopistolaitos osallistui ad-hoc pohjaiseen opettajapätevyyksien nostamiseen peruskoulu-uudistuksen täytäntöönpanossa.

Yksi merkittävimmistä asioista on myös opetusmenetelmien muuttaminen vuorovaikutteisiksi amerikkalaisen pedagogisen tutkimuksen mukaisesti.  Suomi oli yksi merkittävimmistä maista Euroopassa, joka pystyi siirtämään amerikkalaista interaktiivisen opetuksen osaamista omaan koulujärjestelmänsä kehittämiseen jo 1960-luvulla hyvin toimivien ASLA- Fulbright ohjelman avulla.  Erityisesti on mainittava Helsingin yliopisto kasvatustieteen laitoksen työ ja tulokset peruskoulun opetusmenetelmien luomisessa ja vuorovaikutteisen opetusmenetelmästandardin vakiintumisessa suomalaisessa opettajankoulutuksessa ja opetustyössä kentällä myös muilla opetustoiminnan tasoilla ja osa-alueilla. 

Neljäs osa-alue, johon Suomessa on kiinnitetty huomiota peruskoulu-uudistuksen yhteydessä, liittyy opetuksen tuloksien arviointiin ja palautteen saaminen tehdystä työstä asetettujen tavoitteiden saavuttamisessa.  Opetussektorin monitoroinnissa ja evaluoinnissa on kaksi osa-aluetta: 1) kuinka tehokasta ja tuloksia yhteiskunta saa koululaitoksestaan ja 2) mitä oppiva yksilö saa tästä prosessista ja kuinka hän voi hyödyntää saamaansa informaatiota omassa elämässään.  Suomi on ollut mukana kansainvälisissä vertailuissa (OECD:n PISA ja IEA:n arviointiohjelmat) ja jatkaa omien kansallisten työkalujensa kehittämistä alueilla, joilla kansainväliset vertailut eivät anna vastauksia maan sivistyselämän ja taloudellista kehitystä koskeviin kysymyksiin. 

Oppia ikä kaikki -periaate Suomessa

Jatkuva, koko elämän kestävä koulutus ja oppiminen, on viimeisten vuosikymmenien aikana kohonnut keskeiseksi ”mantraksi” kansallisissa ja kansainvälisessä opetusta ja oppimista koskevissa keskusteluissa.  Niin kauan kuin Descartesin esittämä periaate ”Cogito ergo sum” – Ajattelen olen siis olemassa” toimii yksilötasolla, ei ole suurta tarvetta ylläpitää ja levittää hokemaa asiasta, joka ei ole ensisijainen.  Ihmisen mielessä on tilaa rajoitetusti, siksi se on osattava täyttää harkiten, tarpeiden mukaan välillä pois ottaen, välillä lisäten.

Tämä synnyttä kysymyksen kuinka opetus ja oppiminen järjestetään.  Institutionaalisten koulutusrakenteiden (opetuksen/oppimisen institutionalisoituminen) on pitkäaikainen prosessi äitilapsi prosessista kansanopetukseksi ja vaativampaa opetusta antavien korkeampiasteisten koulutuslaitosten muodostumiseen.  Ihminen oppii suurimman osan kognitiivista, sosiaalisista ja fyysisistä valmiuksistaan ei-institutionaalisissa oppimistilanteissa.  Nykyinen koko elämän kestävän koulutuksen painottaminen korostaa liian paljon institutionaalista lähestymistapaa.   

Institutionaaliset opetus- ja oppimistilanteet saattava tulla käyttökelpoisiksi myös niissä tilanteissa, joissa tarvitaan turvautumista ”poisoppimiseen”, jolla tehdään tilaa ja luodaan uutta kapasiteettia ihmismielen tilan käyttöön monipolviseen käyttöön informaatioteknologian ja lisääntyneiden datamäärien hallitsemisessa.  Varhaiskasvatus on ollut viime vuosina esillä.  Sitä vaaditaan liitettäväksi osaksi koko elämänpituiseen opetus- ja oppimisjärjestelmään.    Menneisyydessä varhaiskasvatusta käsiteltiin monissa omana itsenäisenä kokonaisuutena.

Kansainvälisyys perusopetuksen osana

Suomen liittyminen EU:n on ollut monessa suhteessa verrattavissa Ruotsista irrottautumiseen ja autonomisen aseman saavuttamiseen 1809.  EU-jäsenyys taas oli täysin päinvastainen ilmiö, jossa kansanäänestyksen jälkeen tehdyssä päätöksessä liittyä Euroopan yhteisöön maa luopui oikeudestaan omaan päätöksentekoon monissa asioissa.  Luopumisen yhteydessä Suomi, kuten muutkin EU:n jäsenvaltiot ovat saaneet jotakin uutta sen tilalle.  

Suomalaiset suhtautuvat EU-jäsenyyteen kahdella tavalla.  Epäilijät sanovat ”EU-jäsenyys on omilla ehdoillamme kehitetyn kansanopetusjärjestelmän lopun alku ja tuho”. Kun taas toiveikkaammat näkevät asian ”me olemme hyviä koulutuksen osaamisessa, jolle on kysyntää myös Suomen ulkopuolella EU-maissa ja muualla maailmassa”.

Koulutusosaamista koskevassa keskustelussa on kuitenkin muistettava. Vanheneminen on kognitiivinen prosessi, joka on hyvin kulttuurisidonnaista. Onko omasta oppimisesta huolehtiminen tärkeämpää kuin muiden opettaminen.  Ratkaisun tekee aina kukin yksilö, sukupolvi, maa ja maailmanyhteisö kokonaisuutena. Kun ilmasto lämpenee, ihmisen on suojeltava ympäristöään, jotta edes jonkinlainen omena putoaa puusta, juurtuu ja tuottaa uutta hedelmää. Elämme aikoja, jossa ei väliä, kuinka kauas omena putoaa, kunhan se vain putoaa…

© Asumer Oy/Heikki K. Auvinen, 2018, Kaikki oikeudet pidätetään.

Lähteet: 

- Koulu-uudistuksen käyntiinpanon unohdetut arkkitehdit, artikkeli, Markku Niemi ja Eva-Maria Aro, Tieteessä tapahtuu 4, 2017;

- Asumer Oy:n Development Aid arkistot 1968 – 2018 & website: www.asumer.fi

  

 


« Takaisin
 
Ajankohtaisten asioiden arviointia
18.11.2018 Kestävä kehitys laajemmassa perspektiivissä (päivitetty versio) Lisää >>
14.10.2018 Suomen peruskoulu-uudistuksen tausta ja menestystekijät Lisää >>
24.08.2018 Globaalisen muutoksenhallinnan menetelmistä Lisää >>
23.07.2018 Kahden presidentin tapaaminen 2018 Helsgissä Lisää >>
07.06.2018 Henkilötietojen suojauksesta EU:n avustustoiminnoissa Lisää >>

Arkisto >>

Asumer Oy, Espoo, Finland   Sähköposti: info@asumer.fi   Puhelin + 358 400 638 660

 

 

©2018 Heikki K. Auvinen - Development Consultant - Asumer Oy